VAKAVA VAROITUS! - KIRJOITUS SISÄLTÄÄ USKONLUOPUMUKSEN HÄPEÄMÄTTÖMÄN AUTUUDEN YLISTYSTÄ!
Entisen brasilialaisen papin, “sosiaalieetikko”
Eugênio Giovenardin romaani
"Kielletty mies" kertoo kirjoittajansa omaelämänkerrallisen, koskettavan ja huomatkaa tämä - humoristisen tarinan uskosta luopumisesta, vaikean mutta silmiä avaavan eron katolisesta Kirkosta, totalitaarisesta järjestelmästä, johon hänet on sidottu sylilapsesta alkaen aivopesua muistuttavin keinoin. Tarina on sinällään täysissä määrin luettavissa ja tulkittavissa esimerkiksi protestanttista tai jehovantodistajallista eli vartiotornillista taustaa vasten - ainoastaan dogmit eroavat, ja nekin vain jossain määrin. Tässä yhteydessä on pakko mainita, että minua suuresti ärsyttää nimikristittyjen voimakkaasti värittynyt tapa lukea tietyt uskonnot “ei-kristilliset kirkot ja lahkot” otsikon alle.
Lukiessani sekä kyseistä romaania että saman kirjoittajan
"Isä Belmiron rikosta", koin ajatuksiin yhtymisen, todellisen, jopa konkreettisen ikuisten ideoiden maailman olemassaolon havaitsemisen suunnatonta riemua. Oli kuin hän olisi ajatellut minun ajatuksiani, niillä eroilla, että minä en vielä ollut hukkunut kirkon maailmaan jäsenenä olemista pidemmälle ja että olin protestantti, evankelisluterilainen - viis siitäkin, että uskonnollinen maailman- ja elämänkatsomus, johon minut oli kasvatettu, oli jehovalainen. Joskus sitä saa todella huomata, kuin raamatullisten suomusten putoavan silmistään. Ehkä siinä, ettei minua oltu hyväksytty opiskelemaan (protestanttista) teologiaa, olikin muassa mitä suurinta johdatusta - “kun sinä et kuitenkaan usko niihin teeseihin“. Kumma kun sekin pitää havaita kantapään ja monen mutkan kautta.
Se, mitä minä tässä nyt kovasti yritän kierrellen ja kaarrellen kertoa, on se ilouutinen, riemusanoma, etten minä, allekirjoittanut Jekkis, enää vähäisimmässäkään määrin usko siihen johonkin, mitä mikään uskonto tai ns. kristillinen tai epäkristillinen tms. kirkkokunta opettaa. Eugênio Giovenardin sanoja mukaillen - minä olen moninkertainen uskonluopio ja vapaa mies. Omatuntoni on puhdas ja läpinäkyvä - elämä vailla uskonnollista hapatusta, dogmia synnistä, Kristuksen veren ikuiselta kuolemalta pelastavasta uhrilahjasta, on itsessään metafysiikkaa.
Tämä on minun uskomattomuudentunnustukseni, itsessään alaston ja rehellinen. Ei ole muuta Jumalaa (lue: “Kirkkoa” tai “kirkkoa“) kuin minä, ihminen, kaiken edessä yksin. Kirkko, Katolinen, ortodoksinen, protestanttinen, vartiotornillinen, pyhä Mormonillis-skientologinen - en salli sen päättävän minun puolestani minun elämääni koskevissa kysymyksissä, joihin vain minä, yksin minä voin löytää vastaukset. Minun ei tarvitse odottaa vastausta kysymyksiini kirkollispoliittisilta auktoriteeteilta, tyhjänpäiväisiltä virkapelleiltä. Minä viis veisaan kirkon suurista ja ikuisista kysymyksistä neitseestä syntymisestä, perisynnistä, syntyvyyden säännöstelystä (kondomi vai eikö?) suhtautumisesta luonnolliseen homoseksuaalisuuteen tai naispappeuteen - minä nauran näille "kysymyksille". Minä olen vapaa ja niin ovat ajatuksenikin. Sinä saatat kysyä: entä sitten? Jos tuntisit minun taustani, jos pääsisit sisälle minun päähäni, et kysyisi moista. Entä millä tavalla tämä eroaa minun vallitsevasta vakaumuksestani, ajatuksistani uskontoon ja suhteestani kirkkoon? Ehkä ei millään tavalla. Tämä kaikki vaan piti pukea nyt sanoiksi, oman itseni ja sieluni tähden - ja siinä Eugênio Giovenardi, niin erilaisessa mutta kuitenkin niin samanlaisessa maailmassa elänyt ihminen, teologi ja ajattelija, toimii suurenmoisena tulkkina ja siltana. Minä en anna kirkon, uskonnon enää anastaa minulta ainoatakaan kallisarvoista hetkeä vapaana miehenä. Tätä pientä ihmiselämää on jo ihan liiaksi tuhlattu siihen. Ja jos nyt jostain syystä tulisin vielä hakemaan opiskelemaan teologiseen (kirkolliseen?) tiedekuntaan ja vieläpä saavuttamaan opiskelupaikan umpikieron pääsykoeruljanssin päätteeksi, tulisin teologian keinoin tekemään kaikkeni kaataakseni kirkon - koko Kirkon. Ja tottahan toki teologiaa voi opiskella myös ilman uskonnollista vakaumusta, filosofisesta näkökulmasta.
Huvittavaa on, että muut ihmiset, ystäväni ja sukulaiseni, rippiäitini ja muut mentorini ovat pettyneempiä teologisen luopumukseni tähden - ehkä he näkivät minussa potentiaalisen papin. Ehkä minä itsekin näin - hetken verran. Nyt tuo "kutsumus" lähinnä huvittaa minua. Ja taas saan kuulla eräiltä lähipiirini ihmisiltä vilpittömään huoleen verhottuja toiveita katkeruuteni katoamisesta - minkä katkeruuden, minähän olen vapaa! Luonto on minun kirkkoni ja jumalani, hikeä valuva ruumis minun uhrini sille. Kirkkorakennukset kiinnostavat minua yhä, pääosin siksi, että ne ovat kauniita ja kiistämätön osa arvokasta kulttuuriperintöä.
Maailmalle olisi parempi kun paavius olisi alun alkujaan jäänyt perustamatta. Kirottu Pietari ja taivasten valtakunnan avaimet. Yksikin kirkollispoliittinen auktoriteetti, ex cathedra taikka ei, protestantti, ortodoksi taikka katolilainen, on liikaa. Minä en lusikkaani siihen ihmisiä orjuuttavaan inkvisitiolaitokseen lykkää - ja jos lykkäänkin, kuten aivan varmasti ainakin taustapirun muodossa tulen yhä tavalla jos toisellakin tekemään, teen sen pienen ihmisen puolesta.
“Belmiron oppi-isä, joka tunsi moraaliteologien mittavat syntiluettelot ja kirkkolain niihin säätämät rangaistukset, teki työnsä ja tulkitsi Jumalan tahtoa. Hänen velvollisuutensa oli ennakoida, estää ja välttää vastoinkäymiset täydellisyyden tiellä ... “
“Hän (Belmiro) ei osaa itsekään tarkkaan selittää, miksi oli halunnut luostariin. Liittyäkseen kunnioitettuun ja koulutettuun kastiin? Seuratakseen vallanpitoa merkittävältä, otolliselta aitiopaikalta? Päästäkseen käsittelemään salaisia sääntöjä? Vai alitajunnan (kutsumuksen?) ohjaamana? Tiedostamattomasta kostonhalusta? Rakastaakseen ehdoitta...? Vai halusiko hän kenties puhua niin kuin isät, pastorit ja piispat, kardinaalit ja paavit, näkymättömän ja kiistattoman auktoriteetin nimeen?” (- Isä Belmiron rikos)
“Ken huomaa päässeensä yliluonnollisten ilmiöiden pelosta, kauhusta jonka uskonnollinen kasvatus luo katekismuksen päähänpänttäyttämisellä, uhkailemalla jatkuvasti Jumalan katseella ja käsittämättömiä totuuksia sisältävillä dogmeilla, kokee niin valtavan onnentunteen että se on mahdollinen ainoastaan vapautensa takaisin saaneelle ihmiselle. ... Natsikirkko, ei ikinä enää.”
“Entä jos Jumala on olemassa? Entä jos helvetti on olemassa? Ja Kristus? Ja viimeinen tuomio? ... - Entä jos Jumalaa ei ole olemassa? Olisiko se parempi vai pahempi? ... Mitä se minua, uskonluopiota, enää liikutti!” (- Kielletty mies)
Kaikesta huolimatta, minun jumalani ei edelleenkään ole kuollut, päinvastoin, hän on hyvinkin eläväinen ja hän elää minussa, lihassani ja veressäni ja yhtyy ajatusteni, enemmän taikka vähemmän jumalallisten kautta aina läsnä olevaan, ikuiseen ja kuolemattomaan maailmansieluun. Minä uskon ihmisen hyvyyteen, kaiken olemassa olevan neitseelliseen rikkeettömyyteen, kauneuteen ja jumalallisuuteen, sinussa, minussa ja meissä. Syntiä ei ole olemassa - se on keinotekoinen oppijärjestelmä, jonka avulla orjuutetaan aina yhä uusia ihmissukupolvia antamaan kaikkensa kirkolle ja sen dogmaattisuudessa asuvalle Jeesus-epäjumalalle. En enää usko pappeuteen siinä mielessä kuin se kristikunnassa laajalti käsitetään, hyödyttömään virkaan.
Empiiristen havaintojeni mukaan (kuten myös Giovenardin) kuudes ja yhdeksäs käsky ovat papeille pakkomielteitä, muiden noudattamista valvotaan siinä määrin kuin se on kirkon edun mukaista. Kirkon otetta tästä maailmasta tulee edelleenkin höllentää. Kun se puhuu Jumalan nimissä, se puhuu omissa nimissään, valtansa se on riistänyt Luojalta. Meidän lapsiamme et enää orjuuta! Kirkko: miksi et valvo oikeudenmukaisuuden toteutumista? Kirkko: miksi et puolusta sorrettua? Kirkko: miksi et ole pienten puolella suurta vastaan? Kirkko: miksi siunaat murhaajat ja murhavälineet sekä rahavallan symbolit mutta et toisilleen omistautuvia ihmisiä? Kirkko: missä olet silloin, kun hätä on suurin? Kirkko?
– Ja jälleen papit katoavat sakastiinsa liepeet hulmuten ja ikuisesti vastausta vaille jäävät kysymykset jäävät leijumaan ilmaan teologisen mongerruksen kaiun, mukamas vastausten kera.
Kuten Giovenardin, minunkin rikokseni on uskonluopumus. Jehovan todistajien Vartiotorni-seuran luotettavien, raamattuun perustuvien ennustusten mukaan Harmagedon on siis lähellä, joten paetkaa siitä (kirkosta), te uskolliset!
Ja loppuhuipennukseksi hieman lisää huumoria,
hikipedian muodossa.
Eugênio Giovenardi (s. 1934) jätti katolisen kirkon vuonna 1969.
Giovenardin kirjojen julkaisu on kiellettyä monissa katolisissa maissa Rooman Kirkon painostuksen (homojen, vasemmistolaisten sekä vapaasti ja toisinajattelevien vastaisen inkvisition) johdosta.
ps. Kun edellä puhun Kirkosta tai kirkosta, tarkoitan sillä koko kristikuntaa - Eugênio Giovenardi kirjoittaa ainoastaan katolisesta Kirkosta, isolla alkukirjaimella.
